Kun joku rakas läheinen kuolee yllättäen, lähtee peruuttamattomasti sirpaleita myös jäljelle jääneistä ihmisistä matkalle tuntemattomaan. Luin Eeva Kilven koskettavan runon tänään moneen kertaan -uudelleen ja uudelleen. Monta päivää on mieleni ollut apea, ja ikävä kova. Varsinkin omaa äitiä, mutta myös mummuja ja pappaa. Voi kun voisi palata vuosia ja vuosia taakse päin, ja takoa nuorelle itselleen siihen vallattomaan päähän järkeä siitä, mikä oikeasti on tärkeää. Vai olisiko ikävä vieläkin kovempi?
Onneksi on omat, tässä hetkessä tiukasti kiinni pitävät lapset, joiden seurassa turhan pitkäkestoinen synkkyyteen vajoaminen on täydellisen mahdotonta. Ensimmäistä kertää ikinä Peräkylällä vietettiin jonkinlaista Halloween- touhuilua. Irlantilainen pakeni tätä petoa Helsinkiin, joten -oujeee- kaikki jäi ihan itselleni mietittäväksi.
Muttamuttamutta; he ovat niin kovin pienestä iloisia. Nyt riitti, kun kaikki kolme saivat hyytävät monsterinaamiot, tähtisadetikkuja ensimmäistä kertaa elämässään ("antakaa nyt äitikin yhden polttaa!!!!" mä olen niin säälittävä!!), sekä valtava määrä herkkuja, joita sai kerrankin syödä säätelemättömästi.
Hemuli tietty uhmaili kaksivuotiaan tapaan rasaisin väliajoin, mutta Bobe ja Rimpula olivat kuin kaksi enkeliä koko päivän. "Äiti!! Mä muistan tämän päivän IKUISESTI!", kuiskasi hiukan rohisevalla äänellä minun urhea pieni mieheni korvaani. Miten omia lapsiaan voikaan rakastaa niin määrättömän paljon?
Nyt on viimeinkin yläkerta hiljentynyt. Minä otan lasin (nooo...kaksi!) punaviiniä, ja katson ainakin kaksi jaksoa Downton Abbeytä putkeen, ja aiheutan viimeksi mainitulla toiminnallani Irlantilaiselle kiukkua ja ahdistusta. Mitäs läks!?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti